PUULA

– Saako hypätä järveen? 9-vuotias poika kysyy.
– Ei saa, opettaja vastaa, eikä poika kysele enempää, vaan keskittyy ihmettelemään opettajansa lautalle vedestä nostelemiaan kasveja.
Itse asiassa lautta oli alunperin laiturin pätkä, joka karkasi vuosia sitten jostain, mistä lie; ja kun omistaja ei hakenut omaisuuttaan takaisin, opettaja Titta Väyrysen ystävä modifioi siitä Hulapan, hupilautan.

Sittemmin Hulappa on palvellut Väyrystä hupiajeluiden lisäksi työmatkaa lyhentävänä kulkuneuvona. Matkaa Väyrysen kotirannasta kirkonkylän Suurosenlahteen kertyy 1000 metriä. Beckerin koululle on lahdenpohjukasta vain pari leppoisaa kivenheittoa.

Toisinaan Hulapan kyydissä kulkee töihin myös Väyrysen naapuri, joskus toinenkin, ja vähintään kerran lukuvuodessa Väyrysen jyväskyläläiset kollegat jättävät autonsa hänen kotipihaansa ja matkaavat työmatkan loppupätkän Hulapalla nautiskellen Puulasta.

Välillä Väyrynen meloo töihin kajakillaan, ja toistaiseksi kerran työmatka on taittunut myös uimalla, mikä lienee tuhansien järvien maassa ja sen vesistörikkaimmalla seudulla perin harvinaista. Ellei peräti ainutlaatuista.

Väyrysen vetiset työmatkakuvat ja -videot ovat muodostumassa paikalliseksi Puula-ilmiöksi. Kenties niistä ja paljosta muusta lisää jossain tulevassa painetussa Puulassa.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Alkanut lukuvuosi on Väyrysen opettajauralla kahdeskymmenesneljäs. Seitssemäntoista ensimmäistä työvuottaan hän oli kyläkouluilla, mistä arvelee myös ”pedagogiikkansa” kumpuavan. Väyrysen mukaan opiskella voi muuallakin kuin luokkahuoneessa, minkä hänen entiset ja nykyisetkin oppilaansa ovat saaneet lukuisia kertoja todeta.

Esimerkiksi viime toukokuussa, kun Väyryselle ehdotettiin Beckerin koulun remontin ajaksi yläkoulun viereistä rakennusta, hän vei luokkansa kirkonkylän laidalla sijaitsevalle hiihtomajalle. Hieman ahtaanlaiseen rakennukseen mahtui juuri ja juuri kaikki 25 oppilasta, joten monet oppitunnit pidettiin ulkona:

– Opiskeltiin metsässä ja metsästä, Väyrynen tiivistää.

Viitisen vuotta sitten Väyrynen vei silloisen kuudesluokkansa järvelle, hänelle itselleen erittäin tärkeälle Puulalle – osittain koronan pakottamana.

Luokkaretkellä oppilaat tutustuivat lintuharrastaja Tuomas Mannisen opastuksella Kotavuoreen, runoilija-professori Otto Mannisen huvilaan, kouluruoan he lämmittivät trangioilla Vuohisaaren retkisatamassa, ja yönsä he nukkuivat metsäherrojen Pöllitöllissä.

Tuosta luokkaretkestä lähti myös idea rantaretkipäivästä, joka toteutui toissapäivänä:

– Neljännen luokan kirjoissa on opetussuunnitelman mukaisesti vesikasvit, -eliöt ja -kalat. Joten miksi opiskella niitä vain luokassa, kun meillä on tässä vieressä tämä aarreaitta, Puula.

Sen kummempia kysymyksiä oppilaat eivät ennen rantaretkipäivää opettajalleen esittäneet. Eivät myöskään vanhemmat, jotka ovat tottuneet Väyrysen opetusmetodeihin, muun muassa jokaviikkoiseen aamukävelyyn, jonka aikana Väyrynen oppilaineen pistäytyy Puulan rannalle joko pysähtymään tai opetustuokiota pitämään:

– Nautiskellaan aamuauringosta kelillä kuin kelillä. Vaikkei aurinko aina näyttäytyisikään.

Monet Väyrysen oppilaat ovat toki muutenkin tottuneita luonnossa liikkujia sekä Puulalla kulkijoita. Useat asuvat järven rannalla ja ovat kiertäneet Puulan retkisatamia perheidensä ja sukulaistensa kanssa.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Rantaretkipäivä tarjosi silti kaikille paljon jotain uutta.

Vesibiologian tietopankiksi Väyrynen oli pyytänyt mukaan Päijänteen Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtajan, biologi Niko Napun:

– Arvelin, että Nappu voisi innostua tästä. Onhan säätiöllä Pelastetaan Puula -hanke. Ja Puulaa voidaan pelastaa myös näin – opettamalla lapsille jotain Puulasta Puulalla, selventää Väyrynen.

Nappu piti ideaa erinomaisena ja sen toteutusta onnistuneena:

– Vaikka monet näistä lapsista asuvat järven rannalla, tuskin monikaan on koskaan tehnyt jotain tällaista. Ja miten innoissaan he tekivät löytöjä haaveilla ja paljain käsin.

Samalla kävi ilmi, etteivät kaikki ”vihreät jutut” olekaan kasveja, vaan eliöitä, eläimiä tai sieniä. Myös tavalliset ja tutummat eliöt, kuten vesimittarit, kiinnostivat kovasti, mitä Nappu piti erittäin tärkeänä:

– Innostus on kaikkein tärkeintä, se on kaiken lähtökohta, se motivoi tutkimaan lisää ja ymmärtämään enemmän.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Rantaretkipäivään osallistui kolmisenkymmentä oppilasta. Väyrynen kuljetti aina muutaman oppilaan kerralla Hulapallaan kauemmas rannasta keräämään vesikasveja ja -eliöitä, muiden tehdessä sillä aikaa löytöjä Napun kanssa laiturilla – Putulalla, kuten biologi Puulan tutkimuslaituria nimitti.

Osan löydöksistään oppilaat nostivat astioihin tarkemmin tutkailtavaksi tai vapauttivat ne pikaisen ihmettelyn jälkeen rantaveteen.

Kysymyksiä Napulle esitettiin runsaasti, ja biologi vastaili niihin parhaansa mukaan. Muutamat vesikasvit ja -eliöt olivat joillekuille entuudestaan tuttuja, osa tuli tutuksi Napun opastuksella ja osa jäi tuntemattomiksi.

Napun mukaan oppilaiden tekemät löydökset yhdeltä ainoalta rantalaiturlta olivat huimia.

Myös kivet elivät, ja niiden pinnalta saattoi löytää lisää elämää. Jos ei muuten, niin luupin läpi katsomalla:

– Järvessä ja vedessä moni juttu on aika pientä. Välillä mielenkiintoisempaa on se, mitä kasvin tai eliön pinnalta löytyy.

Samalla oppilaat saattoivat löytää omia juuriaan – kuten Väyrynen oli ennakkoon toivonut:

– Lapsille on tärkeä luoda juuret Kangasniemeen, eikä sitä voi tehdä ilman Puulaan tutustumista. Siksi pidän Puula-henkeä yllä opetuksessa kaikin puolin, jotta lapset oppisivat kunnioittamaan luonnon kauneutta sekä arvostamaan luonnonsuojelua.

Lajien tunnistamista tärkeämpää saattoikin olla ihan jokin muu, kuten Nappu vihjasi viitatessaan senegalilaiseen viisauteeen, luonnonsuojelija Baba Dioumin opetukseen:

– Vain sitä voi suojella, mitä rakastaa. Ja sitä rakastaa, minkä tuntee. Ja minkä tuntee, sen on joku opettanut. Ja nyt kun te opitte tuntemaan vähän tätä Puulan rantaeliöstöä, ehkä te opitte myös arvostamaan sitä, Nappu tarinoi.

Kenties rantaretkipäiviä tulisi järjestää myös kunnanpäättäjille – tai ylipäätään meille kaikille – ei yksin yhden eteläsavolaisen koulun nelosluokkalaisille.

Teksti ja kuvat @DocArkko