Aleksis Kiven päivän ja Maailman mielenterveyspäivän kunniaksi tänään ilmestyi Kolumbiassa siitetty ja Puulalla synnytetty lääkeromaani Tauti (2025). Sen ensimmäiset rivit kirjoitettiin samana iltana (ja likimain samalla kellonlyömällä), kun covidpandemian takia Kolumbiaan julistettu poikkeustila ja öinen ulkonaliikkumiskielto alkoivat. Tarkoituksena oli kirjoitella muistiin jotain, mitä olin siihenastisilla Kolumbian matkoillani nähnyt, kuullut, kokenut, lukenut, kuvitellut ja uneksinut, niin kauan kuin poikkeustila kestää. Kenties muutaman viikon.
Lopulta poikkeustila ulkonaliikkumisrajoituksineen sekä öisine ulkonaliikkumiskieltoineen kesti viitisen kuukautta. Ulkoinen maailma rajoittui kuutena päivänä viikossa lähinnä vuokranantajan tonttiin, yhtenä luvallisena ulkonaliikkumispäivänä hain torilta viikon vihannekset, hedelmät ja lihat. (Helteisessä tropiikissa lihakset ja kana säilyvät keittokattilassa monta päivää, kylmässä Suomessa kylmäketjun katkeamisen väitetään pilaavan antibiooteilla kyllästetyn lihan ja kanan hetkessä. Ilmeisesti eri puolilla planeetta Maata luonnon lait ovat erilaiset. Vai löytyykö ero sittenkin ihmismielestä?)
Puheena oleva kirja ei käsittele millään muodoin elintarvikepolitiikkaa, eikä ravitsemustiedettä, korkeintaan kuin mentaalisessa ja sielullisessa mielessä. Kirjan yksi keskeinen ajatus, erään sivuhenkilön ohimennen heittämä lausahdus, on ”meidän on opittava parantamaan itse itsemme”. Sen syvällisempään paatokseen, tahi yksityiskohtaiseen ohjeistukseen, kirja ei itsessään alennu – toisin kuin yksi tai kaksi henkilöhahmoa, jotka jonkinlaisia valaistumisia, tai jotain sen suuntaisia koettuaan, olettavat löytäneensä oikean tien, jolla hetken aikaa kompuroituaan he luulevat voivansa auttaa myös muita.
Mutta mitäpä iloa auliista avusta ja universaaleista viisauksista on, jos toinen ei halua parantua, itse itseään parantaa.
Toisin sanoen parantajalta parantajalle kulkeminen, seremonioissa matkaaminen, lääkekasveihin tutustuminen ja henkiolentojen kohtaaminen – New Age messiaiden ja apteekkihuumeiden (ts. synteettisten mielenmyrkkyjen) palvonnasta puhumattakaan – ei ketään paranna, ellei ihminen itse halua parantua.
Kysykää vaikka Taudin visionääriseltä taiteilijalta, kirjan päänäyttämölle jääneeltä kolumbialaiselta, tai lääkärin ammatista luopuneelta maanpakolaiselta, joka palaa Kolumbiaan vain naisystävänsä tähden. Asiaa voi tiedustella myös muutamilta muilta romaanihahmoilta, kuten katkeruuttaan Kansan vapautusarmeijaan (ELN) liittyneeltä pojalta, lapsuustraumojen ja sissisodan rikki repimältä mestitsiltä, tai eräältä nimettömältä henkilöhahmolta, joka päätyy Managuaan, valtameren ja vuorten sulkemaan sademetsäkylään, etsimään lapsuutensa viimeistä rajaa.
Managua, eräänlaisena Kolumbian lähihistorian mikrokosmoksena, sisältää myös sanana, nimenä, ilmeisen vertauskuvan, vähintään yhteen henkilöhahmoon viittaavan metaforan. Onko elämän tarkoitus sisäiseen virtaan antautumista, kutsumuksen kuuntelua ja (todellisen) itsensä toteuttamista? – vai onko ”elämän tarkoitus” vain käsite, illuusio, harha, jonka avulla elämän tarkoituksettomuutta kammoksuvat pelkurit yrittävät itsepetoksellisesti paeta elämän täydellistä merkityksettömyyttä?
Ehkä näistä yllä olevista riveistä saa myös jonkinmoisen viitteen Taudin poetiikasta. Alkuperäisenä pyrkimyksenä, jopa tietoisena yrityksenä, oli kertoa tarina mahdollisimman kliinisesti, toteavasti, kunnes tajusin (tai muistin), ettei suomalaisen sanomalehdistön viljelemä lyhylauseinen pökäleproosa (Facebook-päivitysten minimalismista puhumattakaan) tee kunniaa suomen kielen (tai minkään muunkaan kielen) kauneudelle, sanojen ja lauseiden virtaukselle, jota patoavien pisteiden paukuttelu joka kolmannen sanan jälkeen tekee tekstistä lukukelvotonta töksäyttelyä. Runous on asia erikseen, se hengittää, siinä on tilaa ja ilmaa.
Tosin tämä poeettinen, estetisoiva pyrkimys teki Taudin työstämisestä ajoittain tuskallista, tai itse asiassa tähänastisista kirjoistani kaikkein kärsimyksellisimmän. Tyytymättömyys kerronnan sujuvuuteen (tai siis sen kömpelyyteen) johti kahdesti siihen, että lähetin Taudin unohdettujen romaanikäsikirjoitusten hautausmaalle maatumaan. Olkoon siellä, kelvoton – mutta silti jossain takaraivon takakaarteen tuntumassa muhi vuodesta toiseen piintynyt pakkomielle saattaa käsikirjoitus kahden kannen väliin painettuna päivänvaloon.
Niinpä kuluneena kesänä kaivoin arkistoistani Taudin kolmannentoista käsikirjoitusversion ja vilkaisin sitä kerran jos toisenkin. Näin tarinassa yhä potentiaalia, sitä samaa väkevää totuudellisuutta, jota muistelin siinä olleen alusta asti, mutta kerronta vaati toimiakseen radikaalia runnomista, muutamien kipuilevien lukujen tiivistämistä jopa kolmasosaan. Mutta teksti on vain tekstiä, sanoista rakentuvia lauseiksi kutsuttuja ajatelmia, joiden paloittelu ja uudelleen muotoilu on vain juuri sitä, uudelleen muotoilua.
Suurin muutos lopullisessa Taudissa aiempiin käsikirjoitusversioihin verrattuna on lohtu. Joidenkin ihmisten (ja romaanihenkilöiden) elämästä on vaikea löytää lohtua – vai onko sittenkään? – vai johtuuko (näennäinen) lohduttomuus vain näkijästä, näkijän näkökulmahäiriöstä, oman maailmankatsomuksen vinoutumista ja harhoista?
Voi olla. Joka tapauksessa kesän kuluessa Tautiin tuli mukaan myös lohtua – olivatpa muutamien henkilöhahmojen kohtalot kuinka ”lohduttomia” tahansa – koska en halunnut tällä painetulla kirjalla olla enää ylläpitämässä länsimaisen kyynistyneen ihmismielen epätietoista harhaa lohduttomuudesta, pessimismistä, toivottomuudesta jne. etc. jne. Tämä ei tarkoittanut rumuuden, vääryyden tai suoranaisen pahuuden riisumista ja poistamista Taudista. Päinvastoin. Pahuuden, sairauden ja vääryyden tunnistaminen, sekä niiden poeettinen representoiminen, ei ole yhtä kuin niillä mässäily ja niiden estetisointi.
Nyt kahvikuppini on tyhjä, käyn tusaamassa vähän lisää sumppia ja siirryn toisen tekstin pariin.
Kirjan Tauti: Lääkeromaani (2025) voit tilata esimerkiksi Bod Kirjakaupasta sekä lähipäivinä monista muista kirjakaupoista. Tekijällä itsellään on tällä hetkellä niitä jokunen kappale, lähiaikoina niitä tulee lisää. Kirjastot – Suomen tasavallan yksi suurimpia ylpeyden aiheita – ovat usein avuliaita, lukijoiden toiveita kuuntelevia sivistyspalvelulaitoksia, jotka tykkäävät tilailla asiakkaiden toivomia opuksia.
Ehkä palaan aiheeseen tuonnempana, ehkä en. (Olisi opittava olemaan lupaamatta mitään.)
PUULA KAYAK 