Saaren tytön tarina

Puula-lehti järjesti vuodenvaihteessa Puulan Paras 2024 -äänestyksen, jossa etsittiin Puulan parasta juttua ja kuvaa vuodelta 2024. Suljetussa sähköpostiäänestyksessä sai äänestää parhaaksi katsomaansa kuvaa sekä parhaana pitämäänsä juttua. Perustelujen antaminen oli sallittua (ja jälkikäteen tunnustaen myös toivottua), vaan ei välttämätöntä. Kaikkien äänestäneiden kesken arvottiin kaksi kahden hengen lahjakorttia (arvo 100,-) voittajien itsensä valitsemaan Puulan alueen ravintolaan. Kumpikin voittaja, niin Minna Helsingistä kuin Ismo Kangasniemeltä, valitsivat toisistaan tietämättä saman ravintolan, mikkeliläisen Bistro Holvin. Onnea vielä kerran molemmille. Ja onnea myös äänestyksen voittajille, tasaväkisesti yhtä monta ääntä saaneille jutuille, joista alla on toinen, Puula nro:ssa 5/2024 julkaistu Saaren tytön tarina.
Huomautus lukijalle: Alla olevan jutun lay out ei vastaa painetussa Puulassa 5/2024 julkaistua alkuperäisjuttua, eikä se sisällä läheskään kaikkia siinä julkaistuja kuvia. Alkuperäisjuttu, kuten muutkin painetun Puulan jutut, rakentuvat visuaalis-narratiivisina kokonaisuuksina, joista saa parhaan käsityksen vain painettuun Puulaan tutustumalla. Etenkin tässä jutussa olennaista on tietoisesti fragmentaarisen tarinan ja sitä tukevien valokuvien dialogi.

SAAREN TYTÖN TARINA

Sen siinä oppi, että väkisin ei kannata. Pitää myötäillä. Kouluun oli pakko kulkea kelillä kuin kelillä. Oli siinä monenlaista aaltoa.

Jos oikein iso aalto oli tulossa, sitä joko hiljensi ja laski aallon kokan edestä, tai sitten käänsi kaasun täysille, jotta aalto meni perästä.

Tai sitten jos iso aalto osui kohdalle, oli vain myötäiltävä. Väkisin ei kannata.

* * *

Aallokossa keikkuminen on mukavaa silloin kun se ei ole puskemista.

Nyt isona ihmisenä olen joskus oikein kovalla tuulella ottanut soutuveneen ja soutanut tyynen puolelta tuon saaren kärkeen ja antanut veneen tulla keikkumalla tuonne noin. Vaikka onhan tuolta aika soutaminen sitten takaisin tänne sivutuuleen. Isän ohje oli, että aina sivu- tai vastatuuleen.

Kevätjäillä kuljettiin aina valkoisia pitkin. Äiti sanoi, että valkoinen jää kestää. Mustalle ei kannata mennä.

Sitten kun salmi alkoi sulaa, isä tai joku saattoi meidät heikkojen kohtien yli. Työnnettiin venettä jäällä, ja jos se vajosi, rojahdettiin mahalleen veneeseen ja mentiin puoshaan avulla eteenpäin.

Niin sitä ennen kuljettiin. Tuosta noin Maihniemeen ja siitä kaksitoista kilometriä Kuitulan kansakouluun.

Lampilan Taavi, Saari-Kuitusesta, kuljetti postia ja saarten lapsia. Maitotonkan vein mennessäni Maihniemeen ja tyhjän tonkan toin tullessani.

Yläaste oli kirkolla kolmenkymmenen kilometrin päässä, ja kun linja-auto lopetti kulkemisen, päätti kunta hankkia meille saarten lapsille kortteeripaikan kirkolta.

Silloin kolmentoista vanhana jouduin asumaan viikot kirkolla sukulaisten nurkissa. Ja odottamaan, että milloin vieraat lähtevät, että pääsee nukkumaan.

En tykännyt kirkolla olosta. En ollut yhtään sitä sorttia, että olisin mennyt Karhulaan istumaan. Minä kävin kirjastossa ja luin. Nykyäänkin pitää aina olla lukemista. Se on sieltä perua. Jo kansakoulussa, kun palasin koulusta kotiin jäitä pitkin, luin Pekka Töpöhäntää ja vilkaisin välillä suuntaa, että aha, ja jatkoin lukemista.

Mummo sanoi, että tuo tyttö tulee toistaitoiseksi, kun on aina nenä kirjassa tai kynä kädessä.

Yläasteella keskiarvoni oli ysiä, mutta lukiossa kämppäkaveriksi sattui vilkkaampi tyttökaveri. Tulivat kaverit vähän liiankin tutuiksi, ilmeisesti koulu oli ollut liian helppoa, koska sitten kun olisi pitänyt lukea enemmän, en jotenkin osannut päntätä.

Lukion jälkeen hain maa- ja metsätieteelliseen, mutta kun en päässyt, menin maamieskouluun. Se oli mukava paikka. Tehtiin metsätöitä ja hitsattiin. Oikein kiva paikka. Sitten hain uudestaan maa- ja metsätieteelliseen, mutten vieläkään päässyt. En tiennyt – tai en vain tajunnut – hakea biologiaa opiskelemaan. Katsoin sitä niin kapeakatseisesti, en nähnyt biologiassa muuta kuin opettajan ammatin, enkä minä halunnut opettajaksi – ihmisten eteen puhumaan. Introvertti minä olen, vaikka puhua pulputan. Jotenkin se on ollut ujoutta tai itseluottamuksen puutetta.

Niinpä työurani tein alalla, josta en oikein tykännyt. Ei ollut rohkeutta tehdä isompia ratkaisuja, niin sitten tuli rintasyöpä. Kävin kaikki hoidot ja ajattelin, että tässä pääsee hirveän helpolla, kun ei tarvitse pestä hiuksia – ja pääsee vielä oravanpyörästäkin pois.

Ajattelin, että on tässä säästöjä kertynyt, ja kun rahoja ei saa hautaan mukaansa, eikä huomisesta päivästä tiedä, niin nyt teen vain sitä, mikä minua huvittaa.

* * *

Äidin puolelta tuli eläinrakkaus.

Minulla oli aina kissoja. Ne olivat kuin koirat. Kulkivat mukana marjassa. Ja nukkuivat vieressä kesät talvet.

Äiti on kotoisin Tuukkalasta, mantereelta, ja kun hän tuli emännäksi tähän taloon 1951, hän haki pellosta salaa multaa ja teki pihasta tämän näköisen.

Ei täällä ollut kukkia. Mummo oli suora ihminen, Koverosaaresta kotoisin. Ei taiteellisuutta, ei kukkia.

Eikä mummo ymmärtänyt ollenkaan, kun äiti keräsi kääpiä ja teki kääpäpeikkoja, sekä sammaleesta tauluja.

”Kaiken näköistä… Leppää sekin aika”, mummo sanoi.

Äiti oli sellainen askartelija. Ja mummo aika persoona. Sellainen pirahtaja. Pirahti hyvin herkästi, mutta hetken päästä jo unohti. Hänen anteeksipyyntönsä äidille oli aina se, että ei oo suussa lukkoa, kun ei oo enää hampaita.

Mummon kanssa minä aina kuljin, ei minulla ollut oikein leikkikavereita. Isoveljiin on ikäeroa, ja pojilla oli eri leikit. Heillä pyssyt, minulla nuket ja muovielukat. Mutta kyllä minä pampatin veljien perässä niin paljon kuin pystyin. Joskus kahden vuoden vanhana tuossa riihen luona kalliolla hihkaisin, että hei, kattokaa, mustia matoja. Veli nappasi minusta kiinni, ja sit tultiin vauhdilla.

Mummo sanoi, että meitä on tässä kaksi tarapallia. Nukuin mummon selän takana aina ruokaperräisiä, ja kun mummon selkää särki, konttasin sen päällä. Auttoi se kipeää ristiselkää, ja joskus mummo hakkasi selkäänsä halolla, kun se oli oikein juntturassa.

Lopussa hänellä alkoi tulla pieniä muistikatkoja. Saattoi ottaa pyykkikopasta ryysykkäiksi leikattavia vaatteita, ja minä juoksin äidille sanomaan, että mummo leikkaa mekkoa, jota sinä olet vielä pitänyt.

”Kyllä niitä nyt on joka paikassa”, mummo vastasi.

* * *

Jos ajattelee, että on elänyt lapsuutensa tällaisessa paikassa, niin ei täällä ole virikkeitä hirveästi ollut – muuta kuin luonto.

Kuljeksin ja kuppelehdin lapsena pitkin saarta. Niin mukava on lähteä tuonne, kun tietää, ettei täällä ole ketään. Nykyisin ihmiset eivät käy täällä enää marjassakaan. Ei sillä, että pitäisin omia maitani omaisuutenani. Vaan laajana reviirinä.

Kaikessa mennään ympäristö edellä. Elukat – aina hyönteisistä lähtien – menevät minun edelleni. Paitsi itikat. Itikan ininä on se ääni, jota en voi sietää. Hirvikärpäsetkään eivät häiritse. Kerran tuvassa asusti iso ristilukkihämähäkki, syötin kärpäset sille.

Linnunpönttöjä on 41, telkänpönttöjä puolenkymmentä, ja hyvin pitkälti kaikissa pesät. Viime talvena talitiaisten määrä romahti, en tiedä mikä niille tuli. Taudit tarttuvat helposti ruokintapaikoilla.

Kuusi vuotta olen pitänyt kirjaa lintujen ruokinnasta luonnontieteelliselle museolle. Selkä vääränä kannan kuorittuja auringonkukansiemeniä ja kilon rasvapötköjä. Viime vuonna oli oikein urpiaisvuosi. Satakin urpiaista pölähti kerralla syömään. Sitten kun olen pois saaresta, kaupungissa käymässä, automaatit hoitavat ruokinnan puolestani.

Jos ihmettelet näitä repaleita ikkunoissa, niin eivätpähän lennä linnut ikkunoihin. Täällä on tiltalttia, pajulintua ja muita pieniä ruskeita lintuja, joista ei aina tiedä, mitä ne ovat, ellei kuule niiden laulua.

Pihalla näkyy pikkumaisuuteni. Yritän jättää kaikki kukkivat eloon. Miehellekin sanon, että kaikki, mikä kukkii, pitää jättää, ettei vain niitä pois.

Esimerkiksi tämä ketoneilikka on silmällä pidettävä, se alkaa pusikoitumisen myötä hävitä valtakunnallisesti. Kaikki niittykukat uhkaavat kadota, kun kaikki heinettyy ja pusikoituu.

Kerran kun mieheni kävi tässä niittämässä, kysyin että miten sinä olet saanut kaikki kukat metrin korkeudelta poikki. Hän katsoi minua ihmeissään, ettei hän niitä ole katkonut.

Se oli se kauris, se napsi näistä latvoja poikki.

Tässäkin näkyy kauriin suun jäljet. Se kävelee tästä ja homps! – hompsasee aina sieltä täältä.

Täällä on molempia, kauriita ja peuroja, ja kaikkia muita Suomen nisäkkäitä. Viimekin talvena kaurispukilla oli kolme eukkoa.

Kato, ruusuruoho. Se on tällainen, että siinä saattaa olla kolmekin kimalaista yhtä aikaa. No, nyt ne lähtivät pois.

Kaikki tämä on ollut peltoa. Nämä koivikot istutettiin silloin kun maanviljelys loppui.

Ja kaikki nämä marjapensaat ovat räksien levittämiä. Muistan jo ihan tenavana, kun tämä valkoinen viinimarjapensas oli tässä. Se on hirveän vanha, nyt kääriäinen on siihen iskenyt. Se pieni perhonen, joka munii kukkapohjaan. Sitten sen toukka rouskuttaa marjaa sisältä, ja tuollaiseksi se kukka sitten muuttuu. Yleensä siihen tulee vielä härmää.

Kun tällaiset vanhat pellot ja niityt metsiköityvät, tänne ilmestyy enemmän kaikenlaisia ötököitä. Metsien ja aukeiden sekoitus lisää luonnon monimuotoisuutta. Tasapaino säilyy, kun yhden sorttisia otuksia ei ole liikaa.

Tässä on villiomenapuu, siemenestä kasvanut, räksät sen siihen sontivat. Äkkäsin sen muutama vuosi sitten ja merkkasin, ettei sitä saa hävittää. Tämä on ensimmäinen vuosi, kun se tekee omenaa.

Tuossakin on villiomenapuu. Ja tästäkin karhunputkesta on joku syönyt näköjään latvan. Jos tiedät sen ison keltaisen perhosen, niin sen toukat syövät tätä kasvia. Olen sanonut, että sekin pitäisi jättää kasvamaan.

Ja horsmaakin pitää jättää kasvamaan – se on kimalaisille hyvin mieleinen.

Täytyy säästää ja varjella kaikkea mahdollista.

Parempi, kun ei tietäisi mitään. Menisi vain. Mutta kun ihminen on osa luontoa. Ja kaikella on tarkoituksensa. Niin tämmöisellä kuin tämmöiselläkin kasvilla.

Ja sitten on niitä kaupungissa ikänsä kasvaneita, jotka eivät ole koskaan käyneet luonnossa ja suurin piirtein inhoavat sitä. Se on ihan äärilaita. Niin on erilaista ihmisen elo.

Kukin tavallaan.

* * *

Setäni Oton kirjan mukaan Koverosta tai jostain oli aikoinaan tullut talon poika tähän torppariksi, ja tästä tuli niin sanottu kerskatorppa tai ökytorppa, iso torppa. Vuonna 1865 tänne rakennettiin riihi, josta on jäljellä nämä kivet, riihen uuni. Routa sitä röykyttää, ja minä aina kasailen sitä.

Äiti, muualta tullut, askarteli uunin suuaukon uusiksi, jotta uuni ei luhistuisi. Isälle kaikki tämä oli niin tuttua, ettei hän osannut näitä säilyttää. Kun hän rakensi uutta navettaa 1953 ja tarvitsi kiviä, hän kerkesi ottaa niitä tästä – helppohan niitä oli tästä napata – mutta onneksi äiti kerkesi hätiin, että eikö sinulla ole kiviä muualla, ettei vain vanhan talon kivijalkaa tarvitse purkaa.

Tämä oli raunio, tosi kivinen paikka, kiviä joka puolella ja multaa vähän, joten talo piti rakentaa sellaiselle paikalle, jolla ei ole muuta käyttöä. Hirveän hyvä näköala tästäkin on ollut. Navetta oli tuossa. Ja maitojen käsittelykota tuossa. Muutaman vuoden mummo ja vaari asuivat tässä, mutta kun talo oli jo niin ränsistynyt, he rakensivat tuohon uuden vuonna 1926.

Maakellarin he tekivät 1939, se on edelleen käytössä, ja aittarivin isä teki vuonna 1951. Ennen tätä oli pieniä aittoja, mutta ne myytiin muihin saariin. Tässä on vaateaitta, tässä särvinaitta, tässä poikien aitta ja tässä romuaitta.

Uuden navetan, vuonna 1953 rakennetun, piirsi äiti suurin piirtein samanlaiseksi kuin hänen kotipaikallaan mantereella. Mutta pienemmän. Tiilet on tehty tässä itse. Savesta, sementistä ja hiekasta.

Isä oli sellainen, että kaikki piti tehdä itse. Pellitti katonkin yksin. Aika orava, kun se meni tuolla. Ja tuolla, missä näkyy ruosteinen rantu, siihen tuli se raita, kun tuuli heitti pellin kaksin kerroin.

Uuninkin isä rakensi itse uudestaan, kun vanhasta paloi arina puhki. Oli perinyt kädentaidot isältään. Teki sitä, mitä halusi.

Silloin kun isä oli nuorempi, lähin mylly oli yhdessä vaiheessa Kuren mylly. Tästä Kortesalmen sillalle suurin piirtein kymmenen kilometriä ja siitä Kuren myllylle kymmenen lisää. Säkit veneeseen ja isä soutamaan, yö meni myllyllä ja aamulla soutamaan takaisin melkein satakiloisten jauhosäkkien kanssa. Joskus, kun sattui oikein kova tuuli, taaksepäin pääsi paremmin kuin eteenpäin. Melkoinen hilaaminen, että saivat säkit veneestä hevosen kyytiin.

Ilmankos isälle voimia kertyi. Veteraanien kuntoutuksessa kun piti olla vaaka-asennossa, siinä lankussa, isä kysyi miten kauan tässä pitää olla.

Viimeisenä kesänään saaressa, vuonna 2011, isä teki syöpäsairaana niin paljon klapeja, ettei seuraavan sukupolven, meidän, tartte klapeja enää tehdä.

Teen silti.

* * *

Kun äiti tuli tänne, täällä ei ollut kuin kantoja.

Rahaa oli pakko haalia, silloin se metsänkasvatus ja -myynti alkoi.

Se lähti taimikoiden kasvatuksesta. Koivu, kuusi ja mänty olivat isälle ainoat puut, koska niistä sai taloudellista tuottoa.

Metsänkasvatus oli isälle työ ja harrastus. Kaikki kivut ja säryt hävisivät metsässä. Siellä sai olla oman itsensä herra, sai suunnitella ja toteuttaa – ja kun oli sellainen taito.

Ei kaikilla ollut. Jossain isossa talossa saattoi olla rengit ja piiat, eikä isäntä tehnyt mitään. Mutta ei täällä ollut renkiä eikä piikoja. Joskus näytti siltä, että äiti on koko ajan johonkin suuntaan menossa ja suunnittelemassa mitä tekee seuraavaksi, mitä vie minnekin ja mitä tuo tullessaan, ettei vain kävele tyhjin käsin.

Kuusentaimet isä kasvatti siemenistä. Talvella kerättiin käpyjä ja kuivattiin ne uunin päällä, keväällä kylvettiin riviin ja sitten koulattiin – istutettiin viiden sentin riveihin.

Tässä oli kuusenkasvatusrinne. Viisi vuotta saivat taimet kasvaa tässä, sitten ne pussitettiin ja myytiin metsänhoitoyhdistykselle. Viimeiset taimet lähtivät 1970-luvun lopulla.

Isälle kehittyi puihin tunneside. Kasvatti kaikki siemenestä ja taimesta alkaen, tupsasi niiden kanssa, ja sitten kun jossain vaiheessa pääsi harventamaan, sai niistä jonkinlaisen tuoton.

Olen ollut ihan pieni, joskus 1960–luvun alussa, kun meidän tuvassa nukkui viisi, kuusikin savottamiestä, ruukinukkoa. Se oli sitä aikaa, että piti haalia kaikkea hommaa, ja metsätyhtiö maksoi siitä, että äiti teki heille ilta- ja aamupalan. En minä heitä ujostellut, innostuin silloin kirjoista ja lukemisesta ja kyselin heiltä, että mitä tuossa lukee.

Jossain vaiheessa, kun pankinjohtaja oli lomalla, isä joutui häntä tuuraamaan – saarelainen viikon kravatti kaulassa. Silloin äiti sanoi, että pääsee hänkin kerran kravattiherran vierellä nukkumaan.

Isälle se oli ihan sama. Kunhan oli jotain päällä. Hän oli työorientoitunut.

* * *

Vuonna 1967 vinkattiin, että Puulansalmella olisi talo purettavana. Toinen pää talosta tuotiin tänne; Karpin Lassi sen kasasi ja joka varvin jälkeen hörppäsi putelin. Lassi tykkäsi kaljasta. Vaikka janojuomahan se pilsneri oli.

Mökin piti olla meille itsellemme, mutta kun sitä pyydettiin vuokralle, ei meille jäänyt paikkaa missä saunoa, joten isä rakensi uuden saunamökin. Sille kävi samoin, sekin haluttiin vuokralle, ja lopulta vuokramökkejä oli neljä.

Kun mökkikirjoja katsoo, täällä on ollut monenlaista kävijää. Ensimmäiset vuokralaiset tulivat vuonna 1968. Alussa vuokraus hoitui Järvi-Savon kautta, mutta sitten vuokraajat kysyivät, että miksi paratiisista pitäisi välityspalkkioita maksaa. Samoja ihmisiä vuokralaiset pääasiassa ovat olleet. Nytkin on tulossa tutut saksalaiset, ovat käyneet täällä vuodesta 1974 lähtien.

Minä niitä silloin aikoinaan kuskasin. Maihniemestä mökille ja takaisin. Ja koulusaksalla pärjäsin.

Oli se joskus vähän rasittavaa, kun jouduin tulkkina olemaan ja tuomaan tänne milloin savumuikkuja, milloin piirakkaa – että viepäs nyt sitä ja tätä.

Mutta äidille oli hirmu tärkeä rupatella ulkomaalaisten kanssa, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Kerrankin pyykkiä laittaessa kuulin hirveä pulinaa. Ihmettelin, että kenen kanssa äiti oikein juttelee. Sieltä äiti tulee käsikynkkää erään saksalaisrouvan kanssa. Toinen puhuu savoa, toinen saksaa – sujuvasti!

Mutta äiti onkin ollut sosiaalinen, tuli hyviksi tutuiksi vieraiden kanssa. Olivat parhaita kavereita, ja aina pois lähtiessä oli kakkukahvit tarjolla. Vieraat arvostivat kovasti hänen ystävällisyyttään.

Meillä kävi mökkiläisten lapsia myös muista saarista. Tiesivät, että meillä on lehmiä, ja tulivat niitten kanssa leikkimään. Tinkimaitoa oli aina iltalypsyn jälkeen kellarin eteisessä, sitäkin tulivat hakemaan ja ostivat myös kananmunia, leipää ja kalastusmerkkejä. Äiti merkkasi kaiken ylös vihkoon; maksoivat sitten kun loma loppui.

Mökkiläisten kanssa tutustuttiin muutenkin, ja kutsuja tuli niin monille mökeille, että kesäisin saattoi olla sellaisia viikkoja, että oltiin joka ilta jossain käymässä.

Ja sitten niitä kerättiin, marjoja. Ne olivat verotonta tuloa, ja marjarahoilla ostettiin vaikka mitä. Yhtenä kesänä äiti keräsi Etelä-Savossa toiseksi eniten marjoja. Todisteeksi piti näyttää marja-auton antamat kuitit. Silloin niitä marjoja joutui keräämään. Jos halusi Aku Ankan, ei muuta kuin puolukoita poimimaan.

Oli se äidille myös lepoa, kun vain pääsi pois tuolta mäeltä.

* * *

Jännä, kun vesimittarit tulevat tuohon aurinkoon. Nyt täällä on hyvä olla. Yleensä tämä kanava on semmoinen itikkahautomo.

Aikoinaan tämä alue oli veden alla. Hyvin näkyy vieläkin, missä vesi on ollut ennen Puulan laskua – vedenpinta oli täällä asti.

Aina ennen vanhaan, silloin kun meilläkin vedettiin nuottaa, tuolta selältä saatiin hyvin muikkua. Mistä tämän paikan nimi tulee, sitä en tiedä.

Tästä oli kulkureitti pohjoiseen ja etelään. Ei tarvinnut koko saarta kiertää. Oikaisee aika lailla. Ja vielä nykyäänkin moni kulkee talvisin tuonnempaa joko moottorikelkalla tai mönkijöillä Maihniemeen.

Ja tästä täti Anna souti Mannilaan, kymmenen kilometriä, kihloja hakemaan; ja tähän isoisäsi veti veneensä yöjalkaan tullessaan.

Tarina kertoo, että isä ja Tauno söivät kerran isoisäsi eväät ja vetivät hänen veneensä pitkään matkaan tuonne kauemmas. Ja Ainoa, tulevaa isoäitiäsi, hävetti hirveästi, kun mummo ihmetteli aamusella särvinaitassa, että mitähän me poloiset syyspuoleen syödään, kun tiinu on noin tyhjä.

Jänniä luonne-eroja siinä sisarusparvessa. Osa oli tarkkoja ja siistejä – oli silmää nätille, isoäitisi varmaan kuului heihin – kun taas isä ja jotkut muut olivat työorientoituneita, eikä ulkonäöllä ollut heille väliä. Ihan sama mitä oli päällä, kunhan tuli työn jälkeä.

Tämänkin kanavan isä ja Tauno kaivoivat kulkupaikaksi, syvensivät, että vesi pääsi sillan alta kulkemaan. Ei tässä ennen niin syvä ollut. Se kuva, joissa sisarukset istuvat veneessä, on otettu tuolla kanavan suulla.

Alla muutamia jutusta valikoituja otoksia teksteineen

Kun vanhin veli tuli kerran vaimonsa ja kolmen poikansa kanssa saareen, vaimo huusi suoraa huutoa, että kenet sinä meistä pelastat, kun me putoamme. Ei se ole manterelaiselle aina niin helppoa.

Yhtenä jouluna 1980-luvun lopulla isä haki minut Maihniemestä. Jää oli selällä niin huonoa, että piti kulkea Niemelän kautta. Ja niemessä odotti vene, koska salmi oli sula.

Kunta kustansi kahtena keväänä meille saaren lapsille helikopterikyydin kotiin. Kopteri laskeutui meidän pellolle, se oli mielenkiintoista. Näki rantakivetkin, kun vesi oli niin kirkasta. Kunnalla oli silloin rahaa.

Rahoja ei saa hautaan mukaansa, eikä huomisesta päivästä tiedä, niin nyt teen vain sitä, mikä minua huvittaa.

Monet suojelijat eivät ymmärrä, että metsätalous oli monille elinkeino ja joillekin pakkorako. Kaikki luonnonsuojeluun liittyvä on ollut täälläpäin vähän kirosana ja sosialismilta kuulostavaa. (Kuvassa saaren tytön isä kotisaaristossa vuonna 1961.)

Äiti halusi kurkistusaukon: ”Eihän täältä pöheiköstä näe mitään!” Hän nautti siitä, että saaressa on avaruutta. Metsämökistä ei olisi nähnyt mitään. Täällä sentään on laajat vesiaukeat. Mutta sitten kun kaikki pellot alkoivat kasvaa koivua, äiti käski isän kaataa puut niin, että selälle näkisi vielä. Isä ei ymmärtänyt ollenkaan. Että mitä hullua! Nyt tämäkin alkaa kasvaa umpeen. Pohjalta olen jotain kaatanut. Ja vähän pusikkoa raivannut. Pellon olen halunnut pitää entisenlaisena. Sen osittain niitin. Mutta metsää ei minun aikanani täällä hakata. Päinvastoin. Jotain voidaan ennallistaa. Niin kuin tuo tuvan ikkunan aluspelto.