PUULA

Puula-lehti järjesti vuodenvaihteessa Puulan Paras 2024 -äänestyksen, jossa etsittiin Puulan parasta juttua ja kuvaa vuodelta 2024. Suljetussa sähköpostiäänestyksessä sai äänestää parhaaksi katsomaansa kuvaa sekä parhaana pitämäänsä juttua. Perustelujen antaminen oli sallittua (ja näin jälkikäteen tunnustaen myös toivottua), vaan ei tietenkään välttämätöntä. Kaikkien äänestäneiden kesken arvottiin kaksi kahden hengen lahjakorttia (arvo 100,-) voittajien itsensä valitsemaan Puulan alueen ravintolaan. Ja kumpikin voittaja, niin Minna Helsingistä kuin Ismo Kangasniemeltä, valitsivat toisistaan tietämättä saman ravintolan, mikkeliläisen Bistro Holvin. Onnea vielä kerran molemmille arvonnassa voittaneille. Ja onnea myös äänestyksen voittajille, tasaväkisesti yhtä monta ääntä saaneille jutuille, joista alla on ensimmäinen, Puula nro:ssa 1/2024 julkaistu henkilökuva eräästä nyt jo edesmenneestä Puulan persoonasta.
Huomautus lukijalle: alla oleva juttu ei vastaa lay outiltaan painetussa Puulassa 1/2024 julkaistua alkuperäisjuttua, alla oleva juttu ei myöskään sisällä kaikkia painetun lehden jutussa julkaistuja kuvia.

PUOLI VUOSISATAA SIMPIÄLLÄ
JA 300 TUNTIA PINNAN ALLA

Sarven luonut ja oman voimalaitoksen rakentanut E. Närväinen on lajinsa ensimmäinen ja viimeinen

Elettiin joulukuuta. 
Jäiden sulkemalle, mutta lumipeitteen petolliseksi tekemälle Simpiälle eivät uskaltautuneet vielä edes uhkarohkeimmatkaan verkkomiehet, mutta valkeudessa liikkui pieni piste. 
Kaksi Simpiänniemen Kukkarohiekassa ähjöttävää manterelaista luuli pistettä ensin hirveksi, ennen kuin he tajusivat, että sehän on Esa, neljän kilometrin päässä luodollaan elelevä eläkeläinen. 
Niinpä toimituksen oli lähdettävä heti ensi numerossa uskalikolta utelemaan, mikä kumma ajattaa miestä heikoiksi luulluille jäille seikkailemaan.

* * *

Vesi veti puoleensa jo varhain. Järvelle oli päästävä vaikka vuotavalla veneellä, jollaisten kanssa keikkuminen kehitti elintärkeää pinnalla pysymisen taitoa. Uimataito karttui siinä sivussa. Kuin itsestään.

Myös veto pinnanalaiseen oli voimakas; ja kun autoa ei Esalla ollut vielä tuolloin, joskus 1960–1970-lukujen vaihteessa, hän haki ensimmäiset happisäiliönsä pääkaupungista linja-autolla. 

Toki raskaita olivat happipullot kantaa sukellusliikkeestä linja-autoasemalle asti. Mutta ilman lisähappea tutustuminen koti-Puulaan olisi jäänyt kovin pintapuoliseksi.

Sittemmin Närväinen on viettänyt Puulan pinnan alla yli 300 tuntia.

Pari vuotta ensimmäisten happipullojen hankkimisen jälkeen Närväisen tavoitti tieto, joka tuli mullistamaan hänen elämänsä perinpohjin. 

Simpiänselän lounaislaidalla, aivan louhikkoisen Paatsalon koilliskupeella, oli myytävänä pieni saari. Ja kun Närväinen ehätti katsomaan saarta, kuin pinnan alta kupruillen pullistuvaa kalliokumpua, hän tajusi heti, että tuo on saatava. 

Mutta hinta hirvitti.

– 33.000 markkaa! Eihän minulla ole niin paljon rahaa! Närväinen kauhisteli. 

Kaupat kuitenkin syntyivät, ettei vain joku toinen olisi ennättänyt ensin. 

Ja vaikka ostoksen kalleus jäi kauhistuttamaan kirkonkylän nuorukaista, luodon entiset omistajat kirosivat jo seuraavana kesänä, että perkele, saitpas saaren halvalla, saatana. 

Saattoi myyjiä, kolmea riitaisaa vellosta, harmittaa sekin, etteivät he olleet onnistuneet keksimään käyttöä yhdelle monista pikkusaaristaan. 

Onhan mäntyjen hakkaaminen vaivalloista näissä louhikoiden pilaamissa epämuodostuneissa maisemissa. 

Eivätkä kaikki järvisuomalaiset ole koskaan antaneet arvoa järvimaisemille, toisin kuin puuston parturoinnista lypsettävälle pikkurahalle.

* * *

Jonkinlaisia hankaluuksia kohtasi myös luodon uusi omistaja. 

Matkaa mantereelle kertyi silloin – ja kertyy yhä edelleen – ne nelisen kilometriä, joten joka ikisen naulan, laudan, parrun ja pellin pätkän kuljettaminen Simpiänselän takaiseen luotoon oli aivotyötä, ei yksin fyysistä voimaa vaativaa vapaa-ajan harrastelua.

Eikä ääriään myöten täyteen lastattua venettä voinut hinata yli Simpiän ihan joka kelillä, vaan ainoastaan suotuisassa säässä tuuliolot tarkasti huomioon ottaen. 

Kesämökin rakentaminen Simpiän sydämeen olikin niin hidas prosessi, että päärakennus, kallionlaelle nakuteltu mökki, joutui kohtaamaan ensimmäisen talvensa ilman katon tarjoamaa suojaa. 

Raskain yksittäinen urakka oli kaikkien niiden tiilien kantaminen, joiden lukumäärää ja yhteismassaa Närväinen ei enää muistele. 

Mutta sen hän oikeutetulla ylpeydellä muistaa, ettei hän antanut valkoista takkaa muurari-isänsä muurattavaksi, vaan teki sen kokonaan alusta loppuun itse.

Jokainen tiili piti saada millilleen suoraan. Eikä jotenkuten sinnepäin.

* * *

Kuluneen puolen vuosisadan aikana Närväinen on viettänyt valkokylkisen takkansa lämmössä – samoin kuin Simpiän tuulissa ja tyvenissä – niin moniaita aikoja, että tätä kaiken omin päin ja käsin tehnyttä keksijä-seppää voisi nimittää jo jonkin sortin saarelaiseksi. Etenkin kun hän ei malttaisi käydä mantereella aina edes välttämättömilläkään asioilla, Simpiän vetäessä vastustamattomasti puoleensa.

Samalla Närväiselle ovat tulleet tutuiksi Simpiän jäätymiset ja sulamiset kenties seikkaperäisemmin kuin kenellekään toiselle ihmislajin edustajalle viimeisten vuosikymmenien aikana – olkoonkin, että naapurisaaressa, kilometrin takaisessa Puukossa, asuu yhä kourallinen saarelaisia ihan kyläkunnaksi asti. 

Tosin puukonsaarelaiset tuppaavat asustamaan suuren saarensa sisäosissa, aina pari linnunlaulua vesirajasta salolle päin, kuten ennen vanhaan oli tapana taloja sijoitella. 

Niin kutsuttu rantarakentaminen on sen sijaan tuore, vasta muutaman sukupolven ikäinen muoti-ilmiö. 

Mutta tällainen muotitietoisuus, luodolla asustelu, on antanut ainakin Närväiselle vuosien saatossa sellaista vesillä ja jäillä liikkumisen tietoutta, että tietämättömien on nyt syytä vaieta ja huolella kuunnella.

Ensinnäkin puheet pitkistä kelirikoista, jopa viikkokausia kestävistä rospuuttomoteista, ovat Närväisen mukaan pelkkää legendaa. 

Simpiän kaksi suurinta vuotuista muodonmuutosta ovat hänen mukaansa tyypillisesti lyhyitä, vain kahden, kolmen päivän mittaisia pikku pätkiä. Vain yhtenä ainoana keväänä hän joutui pysyttelemään saarellaan kaksi kokonaista viikkoa, kun Simpiä ei suostunut petolliseksi pehmenneestä jääkannestaan luopumaan.

Se olikin outo kevätrospuutto.

Saaren itäpuolelle oli jo auennut kymmenien metrien levyinen lainehtiva sula, joka ulottui pitkälle Pauninselälle asti, mutta sulan molemmin puolin lepäsi kovaa, jopa parikymmentäsenttistä jäätä – paitsi siellä, minne jään alla virtaava vesi oli nuoleskellut satunnaisia uveavantoja.

Ja sellaisena – pitkän mustan sulan sekä kantavan valkoisen jään kudelmana – Simpiä pysyi kokonaiset pari viikkoa. Kuin jossain arktisemmassakin maailmankolkassa.

Samanlaista toista Närväinen ei muista. Tosin jäidenlähdöt eivät ole koskaan samanlaisia vaan aina erilaisia.

Jokainen on omanlaisensa, omine poikkeamineen ja persoonallisine piirteineen – siitäkin huolimatta, että joka ainoa kevät, vuosi toisensa jälkeen, ensimmäiset sulat tykkäävät ilmestyä aina samoille paikoille. Tyypillisesti salmiin, niemennokkiin sekä karikoiden tietämille ja matalikkojen ylle.

Yhden petollisen sulapaikan aivan kotisaarensa lähettyviltä Närväinen on oppinut tuntemaan kokemuksen kautta. Siitä viisastuneena hän muistuttaa veikeästi hymyillen, että jos jäihin tippuu, sieltä on noustava heti ylös. 

– Ei avantoon kannata jäädä kippaamaan vettä saappaista takaisin järveen, tuntuipa kylmä vesi kuinka ilkeältä tahansa.

Muutama muukin humpsahdus on Närväistä kouluttanut. Niistä sen laveammin tarinoimatta hän muistuttaa, että kylmä voittaa luisevan ukon nopeammin kuin paksummalla rasvalla varjellun. 

Mutta olipa ihonalaisrasvaa kuinka tuhdisti tahansa, jossain vaiheessa pärske loppuu. 

Ja silloin pohja kutsuu.

* * *

Pari kylmää kylpyä koettuaan, sekä vaihtelevia jääolosuhteita vuosikymmeniä tutkailtuaan, Närväinen ei ole jäänyt luodolleen neuvotonna ruikuttamaan. Ei edes rospuuttojen ajaksi.

Kaiken taitavana takojana hän on loihtinut apuvälineitä heikoilla jäillä liikkumista helpottamaan.

Tärkein apuväline on harjanvarren kärkeen kiinnitetty kymmenmillinen teräspiikki, joka kulkee hänen muassaan aina, kun hän lähtee tutkimaan heikoiksi olettamaansa tai tunnistamaansa jäätä. 

Piikki ei saa kuitenkaan olla liian terävä, sillä liian terävänä sen isku hajottaa sellaistakin jäätä, joka kyllä kantaisi lyöjänsä. Piikin terävyyden, samoin kuin lyönnin voimakkuuden, on siis oltava oikeanlainen. 

Sen, kuten monen muunkin seikan, opettaa vain kokemus. Ja kokemuksesta Närväinen myös tietää, ettei ihmiskynsillä saa pitävää otetta silkavasta syysjäästä. Mutta piikillä saa.

Kevätjää on oma lukunsa. Ennen hajoamistaan ja veteen liukenemistaan se pehmenee haperoksi, puikkomaiseksi mössömassaksi, joka murtuu iloisesti kilisten ja tarttuu vaatteisiin, kuin lisälastiksi pinnan alle painaen. 

Naskalista, puukosta, piikistä tai taskunpohjalle jääneistä nauloista ei ole silloin apua. 

Ja taas pohja kutsuu.

* * *

Närväisen kotisaaren ja Simpiänniemen mantereen välimatkan ollessa aina yhtä pitkä – ne nelisen kilometriä – on Närväinen päätynyt jo vuosia sitten nopeuttamaan jäillä liikkumista konevoimalla. Mutta koska markkinoilla ei ole ollut tarjolla sopivaa ajopeliä, suunnitteli ja rakensi hän sellaisen tietenkin itse.

Lähtökohtana tälle kulkupelille toimi puutarhoissa yleensä palveleva sarvitraktori, jonka tehon asentaja Närväinen ounasteli riittävän liikuttelemaan innokasta mökkiläistä mennen tullen Puulan jäillä. 

Kehitystyön lopputuloksena syntyi veikeä, vaimeasti päkättävä Sarvi, jonka nimi vaihtui sittemmin Pikku-Sarveksi, kun Närväinen rakensi myöhemmin toisen samanmoisen, tosin hieman kookkaamman.

Molempien Sarvien ajonopeus on jokseenkin vauhdikas, itsetehdyn jousituksen ylläpitäessä ajomukavuutta. Tärkeimmät ominaisuudet ovat saarelaisen hengissä säilymisen näkökulmasta katsottuna alhainen kokonaispaino sekä pitkähkö akseliväli, joiden ansiosta Närväinen ajelee Sarvillaan vielä silloinkin, kun jää ei välttämättä kestäisi enää edes jalkamiestä. 

Närväinen sanookin kaasutelleensa Sarvella yli Simpiän sellaisissakin oloissa, että renkaista jäi jäähän ”vain valkoiset urat”.

Lukija tulkitkoon itse, mitä tämä mahtanee tarkoittaa.

Ihan miten sattuu ei Sarvellakaan voi heikoilla jäillä huristella. Oleellista on kaasutella juuri oikeaa ajonopeutta. Heikko jää saattaa pettää liian hitaasti, samoin kuin liian nopeasti, päkättävän Sarven alla. 

Jälleen kerran paikkaansa pitävä tieto on vain ja ainoastaan kokemusperäistä.

* * *

Vuosikymmeniä Simpiän sulamisia tarkkailtuaan Närväinen on huomannut jäidenlähtöjen vuosien saatossa laimentuneen.

Syy on yksinkertainen. Talvien lyheneminen ja lämpeneminen.

Entisaikaan talvet olivat huomattavasti pidempiä ja kylmempiä, ja Simpiän jokatalviset jääkannet nykyisiä paksumpia. 

Joskus viime vuosituhannella Närväinen mittasi eräänä talvena jään paksuudeksi liki metrin; ja kun sellaista jäämassaa kevät alkaa kurittaa, sitä hurjemman näytöksen jää kuollessaan järjestää.

Esimerkiksi sinä keväänä, kun Simpiän jäillä oli paksuutta metri, jääkannen lopullinen liikahtelu ja paikoiltaan nytkähtely aiheuttivat sellaista jytinää ja jyskettä, aivan kuin mannerlaatat olisivat järkkyneet. Ja silloin, jäiden väkivaltaisesti parkuessa, pikkuruinen Hirsikallio vavahteli, rakennukset tärähtelivät ja lasit hyllyssä helisivät.

Mutta sellaisia kevätnäytöksiä ei Simpiä ole enää vuosikymmeniin tarjoillut. Jääkannet ovat nykyisin niin onnettoman ohuita, viime talvenakin vain puolta metriä – ja silti nykyajan laimeissa, liki väljähtyneissä jäidenlähdöissä on jotain aina yhtä lumoavaa. 

Vai mikä ihme jäidenlähdössä Närväistä yhtä kiehtoo – ajattaen hänet heti ensimmäisiä railoja pitkin jäiden sekaan niiden kuolemaa tutkimaan?

– Luonto on ihmeellinen, Närväinen hymyilee.

Vedenalainen vuori ja pinnanalainen perämoottorinäyttely

Kenties satumaisin paikka, jota Puula Närväisen mukaan sisuksissaan suojelee, lepää jylhän, louhikkoisen Paatsalon kupeella. 

Pinnan päälliset rakkakivikot, pystysuorat kalliot ja Korppivuori ovat pienenpieniä verrattuna siihen pinnanalaiseen vuoreen, taaksepäin kaartuvaan kallioseinämään, jonka juurelta, jostain kahden-, kolmenkymmenen metrin syvyydestä ylöspäin katsellessaan saattaa nähdä niin ihmeellisen näyn, ettei sitä kuuna päivänä voi unohtaa.

Mutta vain kirkkaana ja tyynenä keskipäivän hetkenä, kun korkeuksista lankeava pinnan läpi siivilöityvä kirkkaus tavoittaa vedenalaisen vuoren juuren. 

Sen sijaan hentoinen, heiveröinenkin tuulenvire saa järvenpinnan väreilemään ja valon vedessä leviämään, hajoamaan ja lopulta kokonaan katoamaan.

Ihmeellinen on luonto myös pinnan päällä. 

Erämaamaisessa maisemassa näkee harvoin lajitovereita, lähinnä satunnaisia moottoriveneilijöitä ja heitäkin vain ruuhkaisimpina kesäloma-aikoina. 

Osa moottoriveneilijöistä on myös jättänyt Hirsikallion lähistölle muistoja: syvyyksistä lähes vedenpintaan asti nousevalle, pöytämäiselle karikolle on jäänyt ropeli poikineen, rikin pätkiä sekä liki kokonaisia moottoreita.

– Kannattaisi suunnitella reitti paremmin, kun lähtee veneilemään, Närväinen tuumii ja ynnäilee nähneensä karikolla niin monta haaksirikkoa, että  karikolle jääneistä perämoottorin osista saisi sulatettua melkoisen alumiinimöykyn. Vaikkapa patsaan tai ties minkä monumentin rakennustarpeiksi.

Huomattavasti huomaamattomampia Simpiän kulkijoita ovat linnut ja muut metsäneläimet, kuten suuret hiljaiset hirvet, jotka kulkevat saaresta töiseen jääden joskus Närväisen mökin edustalle ähmäilemään.

Myös kesy kukko, tuo Paatsalon komia ukkomehto, pistäytyy toisinaan tarkistuskierroksillaan Hirsikalliolle – ja joskus myös mökin verannan alle, kuin tietoisena siitä, että tämä isäntä lukeutuu niihin vaarattomiin ihmisyksilöihin.

Paatsalon komea punainen kettukin on melko kesy, saadessaan Hirsikallion asukilta kalanperkeitä ja joskus kokonaisia kaloja, joiden toivossa se ilmestyy silloin tällöin saaren edustalle mökkiä kysyvästi tuijottamaan. 

Että josko saisi taas jotain.

Sen sijaan sudet, joita Simpiän halki talvisin jolkottaa, ja mitä ilmeisemmin aina samaa linjaa pitkin, ovat paljon, paljon arempia. 

Kerran Närväisen oli pakko päästä vilkaisemaan yhtä hukkaa lähempää. Niinpä hän kaasutti lainassa olleella mönkijällä suden rinnalle sitä silmästä silmään katselemaan.

– Mutta en minä uskaltanut irrottaa kättä mönkijän sarvesta ja sutta koskettaa, Närväinen muistelee ainutlaatuista kohtaamista, joka päättyi Iso-Säkkisalon edustalle, missä Närväinen joutui kaasua hölläämään.

Ja vasta siellä, salosaaren rantamilla, uskaltautui susi ensi kertaa taakseen vilkaisemaan. 

Että kuka kumma tuo ukko oikein on.

– Luonto on ihmeellinen, Närväinen nauraa taas.

Aikaisemmin Hirsikallion maston huippua koristi tuulivoimalan turbiini, nyttemmin aurinkopaneelit. Maston alareunassa näkyvä hydraulinen sylinteri on peräisin Kangasniemen sairaalasta. 

–Talonmiehet olivat viemässä sylinteriä romu-ukolle, mutta onneksi satuin paikalle. Sanoin, että tässä on se romu-ukko, joka sen tarvii. Minä raahasin sen tänne. Ilman sylinteriä ei mastoa hallitusti alas lasketa, muuten se voisi kaatua päälle.

– Jos Aurinko lakkaisi paistamasta, minä löisin tämän [Nissanin] käyntiin. Hommasin sen jostain romikselta. Kuoret olivat ruostuneet, mutta kone toimii. Sen alla on 24 voltin junan generaattori. Mittarit seinällä näyttävät ampeerien ja volttien määrän. Vesipumppu on kesäaikaa varten; nouseepahan vesi putkia myöten mäelle, Närväinen selittää ja jatkaa:

– Konevinssiä pyörittää Wickström. Luukku vain auki, ja sitten nostamaan vaijerilla puuta järvestä. Ja kun voimalan seinä on Puulan peruskalliota, ei se ainakaan liesty.

Hirsikallion akkukoppi. – Kunta oli heittämässä näitä [valkoisia] litiumakkuja romukoppaan. Toin ne tänne. Muita akkuja ei kannata ajatellakaan, eihän ne kestä paria kuukautta. Mutta litiumakku kestää, se on ainoa akku, joka toimii Suomessa ja Siperiassa. Nuo vanhemmat [mustat akut] ostin VR:ltä. Sulakkeiksi tein vähän isommat kuparilaatat. Pienemmät sulakkeet eivät kestä, ne palaa. Kuparilaatat ei.

Sarvi ja Sarven luoja. – Tämä lähtee varmaan käyntiinkin. Ensin otetaan hihna pois; sen voi laittaa käynnissä päälle. Tässä on keskipakokytkin. Valokin on, mutta en tiedä toimiiko se. Helvetin hyvä, että renkaat oli valmiiksi nastoitettu, en minä näitä nastoja laittanut.

Närväisen tärkein jääntutkimustyökalu on harjanvarren päähän kiinnitetty 10 millin teräspiikki, jota ei ole teroitettu liian teräväksi. 

– Liian terävän piikin isku hajottaisi sellaistakin jäätä, joka kantaisi kyllä lyöjänsä, Närväinen valottaa.