PUULA

TUTKIMUSMATKAILIJA R. DU MAQUIERIN KUVAUS PULEAN PINNANALAISISTA ELÄJISTÄ SEKÄ SANANEN TIEDEMAAILMAN TIETÄMÄTTÖMYYDESTÄ —

Saattoi olla vuosi 1743 tai 1789, kun genovalaisen R. du Maquierin johtama arktinen retkikunta eksyi koko Pohjolan pimentämässä lumimyrskyssä Ruijan rannalla putkahtaakseen takaisin kirkkauteen vasta useita viikkoja kestäneen harhailun jälkeen. 

Mutta missä? 

Sitä ei kukaan tiennyt – eikä kukaan tiedä edelleenkään – mutta jokainen pahoin nälkiintynyt ja kaiken hautaavaan lumeen kyllästynyt retkikuntalainen halusi suorinta tietä takaisin kotiinsa eurooppalaisen sivistyksen pariin. 

Jälkipolville osittain säilyneessä matkakirjassaan retkikunnan johtaja R. du Maquier kuvailee paluumatkaa ”kiirastultakin helvetillisemmäksi kärsimykseksi”, tosin sillä erotuksella, että retkikuntalaisten varpaita ja korvanlehtiä eivät kärventäneet Luciferin lieskat, vaan sangen äkeät paukkupakkaset. 

Huomattavasti vähemmälle huomiolle R. du Maquierin matkakirjassa on jäänyt lyhyt mutta seikkaperäinen kuvaus ”kirkkauteen putkahtamisen” jälkeisestä aamunkoitosta, johon liittyviä matkakirjamerkintöjä kaikki tähänastiset historiantutkijat ja erityisesti biologit ovat pitäneet liioiteltuina loruina tai peräti nälkiintyneen tutkimusmatkailijan houreina. 

R. du Maquierin kritisoitu kuvaus menee näin: 

”[…] saatuamme purtavaksemme majatalosta kovanoloista keskeltä rei’itettyä leivän kaltaista känttyä sekä suuren sammion ääriään täyttäneeseen suolaliuokseen hukutettuja kalanpoikasia, meitä pyydettiin, kuten näillä main on tapana, kylpemään tulikuumien kivien lämmittämässä pilkkopimeässä kömmänässä, joissa minulla on aina yhtä suuria vaikeuksia erottaa, mihin oman kehoni raajat ja rajat päättyvät ja missä kanssaihmisteni vastaavat keholliset muodostumat alkavat. 

Siksi liukenin mieluusti heti tilaisuuden tullen matalasta oviaukosta, kuin maahisille tarkoitetusta, raikkaaseen ulkoilmaan, missä liukastuin epäonnekseni heti suoraan edessäni mustana pyörteilevään virtaan.* 

Kuvailtuaan runsassanaisesti tuntemuksiaan R. du Maquier pääsee vihdoin asiaan, ainakin Puulan luonnontieteellisistä ihmeistä kiinnostuneiden Puulan nykylukijoiden näkökulmasta katsottuna: 

”[…] ja kun olin jo palaamassa takaisin kohti vedenpintaa, tarkkailtuani aikani pohjakiviä verhoavan käävälevän hiusmaista keinuntaa sekä verkkaisesti taapertavien punarapujen huokailua, huomasin kauempana ensin yhden, sitten toisen ja lopulta useammankin harmajan hahmon, jotka liikkuivat pinnan alla sukkelan sulavasti niin kuin hylkeen kaltaisilla vesinisäkkäillä on pinnan alla tapana muljata ja puljata. 

Omituista oli vain se, ettei kenenkään kunnioitetun, järjissään olevan tutkimusmatkailijan mukaan näillä seuduin – näiden pienten järvien ja lampien rikkomalla vesistörikkaalla saloseudulla – pitänyt olla hylkeitä, mursuja, leijonia eikä norppia, joista jälkimainittuja olimme nähneet edellissyksynä puolikkaan päivämatkan päässä toisella, monin verroin suuremmalla vesistöalueella.”** 

Artikkeli on luettavissa kokonaisuudessaan Puula-lehden nro:ssa 1/2024.