PUULA

Kun helle paahtaa peltikattoa ja leivinuuni keittiötä, on ruisleivän teko terapiaa. Näin Leena Pylväläinen elämäntapansa hikisintä puolta kuvailee.

Tällä kertaa keittiönpöydällä odottaa parikymmentä reikäleipää. Tarkkaa lukua Pylväläinen ei tiedä. Leipoessaan hän ei laske eikä mittaa koskaan mitään.

Leipominen on intohimo, äidiltä perittyä, johon velvoittaa osittain myös se, etteivät kotiväen vatsalaukut tykkää kaupan jauhoista.

Eikä kaupan hyllyiltä löydy Pylväläisen mukaan puhdasta ruista – kaupan ruisleipien ja ruisjauhojen seasta löytyy usein muutakin.

Siksi hän ostaa ruisjauhonsa hyviksi kokemistaan pienistä myllyistä. Rutalahdesta, Kinnuselta ja Rapiolta. Lopullisen maun Pylväläisen ruisleivälle antaa Mikkelistä haettu riihiruisjauho.

– Se on se, joka antaa reikäleivälle maun.

Reikäleipiä Pylväläisen leivinuunissa paistuu kerran viikossa, kesällä harvemmin. Kaupaksi ne käyvät Joutsan torilla, satunnaisissa tapahtumissa, sekä kotipihan itsepalvelupuodissa.

Puhtaan rukiisen maun ansiosta leiville olisi menekkiä enemmänkin. Mutta urakoimaan Pylväläinen ei lähde.

– Teollisuus on erikseen. Se ei ole mun juttu.

Tarina pääsee vauhtiin vasta reikäleivän alla.

Tänään Pylväläisen reikäleipiä on kaupan Mieskonmäen entisellä kyläkoululla kyläseuran lähiruokapäivässä.

Joitain vuosia sitten Pylväläinen järjesti lähiruokapäivän autotallissaan. Kiinnostusta se ei herättänyt, kävijöitä tuli vähänlaisesti, joten hän ehdotti muutamille muille, että jospa järjestettäisiin näitä päiviä jatkossa porukalla.

Lähialueilla asustaa hänen mukaansa monenlaisia tuottajia, joten tarjolle asetettavia tuotteita voisi olla jos jonkinlaisia.

Reikäleipien lisäksi Mieskonmäen lähiruokapäivässä saa tänään Pylväläisen valmistaa kasvissosekeittoa itse kasvatetusta maa-artisokasta, jota Pylväläinen pitää aliarvostettuna lajina.

Surullista hänen mielestään on myös se, miten harva viitsii viljellä kotonaan mitään, vaikka maaseudulla monilla olisi mahdollisuus ravita kehoaan ja mieltään itse kasvatetulla puhtaalla lähiruoalla.

– Lähiruokaa ei moni syö. Kaikki ostetaan kaupasta.

Tarina jatkuu Leena Pylväläisen kuvan alla.

Lähiruokamääritelmiä on monenlaisia, mutta Pylväläisen mukaan lähiruoka on mahdollisimman lähellä loppukuluttajaa tuotettua ruokaa, joka ostetaan suoraan tuottajalta.

Kaupasta ostettua hän ei pidä lähiruokana.

Lähiruokaan Pylväläinen liittää myös läpinäkyvyyden. Sen, että asiakkaat voivat halutessaan nähdä, mistä ruoka tulee. Siksi Pylväläisella on pihakanala, jotta asiakkaat voivat katsella olosuhteita, joissa kehittyneitä munia he kotiinsa vievät.

Kanoja Pylväläisen elämässä on ollut aina. Ihan lapsesta asti. Milloin minkäkin verran ja missäkin navetan nurkassa.

Kymmenkunta vuotta takaperin kanaharrastus paisui. Tällä hetkellä entisessä navetassa tepastelee vapaasti kaksisataa Lohmann Brownia, niin sanottua tehorotua, joka munii munimisen aloitettuaan reilu puolitoista vuotta.

Pylväläisen tilalla lohmannien elo on vapaata ja virikkeellistä. Ero tehokanaloiden munarobottien arkeen on valtava:

– Meillä ei ole rehuruokintaa eikä häkkilöitä. Kanoilla on pahnapehkuet, pahnapesät ja hiekkapedit. Kanat saavat joka aamu vanhanajan haudutetun mäskin, lämpimän ruoan, johon tulee kuivattua leipää, keitettyä porkkanaa, välillä kaloja, perunoita, kananrehua ja oman tilan kaurajauhoja.

Lisäksi Pylväläisen kanat voivat nokkia vapaasti viljaa, rehua, kananmunankuoria, kalkkia sekä vihreää heinää niin pitkälle syksyyn kuin luonto sitä tarjoaa.

Muninta-aikaan kanat saavat olla rauhassa, munat kerätään käsin, ei liukuhihnalla, ja asiakkaat hakevat ne kennotettuina suoraan puodista.

Välikäsiä ei ole. Siitä pitää huolen myös lainsäädäntö.

Tarina jatkuu munien alla.

Kanalan lopettaminen on käynyt Pylväläisen mielessä monet kerrat.

– Ehkä se on asiakastyytyväisyys, joka eniten kannattelee.

Monipuolinen ravinto, vapaus liikkua ja kuopsuttaa vaikuttavat Pylväläisen mukaan kananmunan makuun. Munapuodin tyypillisimpiä asiakkaita ovat kerran poikenneet ohikulkijat, jotka palaavat kananmunien maukkauden takia toistekin.

Munia ei kuitenkaan ole aina saatavilla. Kysyntä tyhjentää puodin hetkessä.

Muut kanankasvatusta kannattelevat vaikuttimet ovat raha sekä tietenkin nautinto, suunnaton nautinto, jota Pylväläinen sanoo työstään saavan:

– Kanat ovat ihania ja kiitollisia, suht helppoja, vaikka raskaaltahan tämä välillä tuntuu, kun ei ole lomia.

Kahtasataa kanaa ei voi ottaa matkalle mukaan eikä hoitamattakaan jättää. Mutta kanalaan meno aamuisin antaa myös arkipäivälle tarkoituksen:

– Kotimaisuus on aina ollut minulle tärkeää, ja lähiruoka on sydämen asia – se pitää jalat maassa.

Tarina jatkuu terapeuttien kuvien alla.

Mieskonmäen koululta parikymmentä kilometriä itään löytyy tienlaitalaitumelta kymmeniä nautoja. Juuri sellaisia märkäsilmäisiä märehtijöitä, joiden kiireetön sivustaseurailu on vähintään yhtä terapeuttista kuin leivinuuniin lämmössä hikoilu.

Skotlantilainen Galloway on isäntä Jarmo Kiesilän mukaan vähän erikoisempi rotu. Tosin kaikki nautarodut ovat käyneet viime vuosikymmeninä enemmän tai vähemmän erikoisiksi näillä leveysasteilla.

Joitain nautoja sentään on. Hirvensalmentien varressakin useampia, ja vähintään kahdella tilalla vietetään tänään lähiruokapäivää.

Kiesilän väki odottelee lähiruokapäiväänsä 100–200 kävijää, vaikka samaan aikaan on lähialueilla useampiakin tapahtumia.

Vuosi sitten Kiesilässä kävi lähiruokapäivänä suuri joukko eläimistä ja lähiruoasta kiinnostuneita. Tänä vuonna tarjolla on kotitalousnaisten paistamia lettuja joko mansikkatäytteellä tai Kiesilän jauhelihasta tehdyllä täytteellä.

Se on sataprosenttista lähiruokaa, Kiesilän isännän mukaan puhdasta luomua – alusta loppuun itse tilalla kasvatettua ja omalla rehulla ruokittua:

– Ostettua on ainoastaan kivennäiset, kuivikkeet sekä teurastuspalvelu.

Tilan nuppiluku liikkuu 60–70 välillä, ja vuosittain teuraaksi laitetaan puolenkymmentä eläintä. Oman teurastamon rakentaminen ja ylläpito ei olisi kannattavaa.

Lihansa Kiesilä myy suoraan kuluttajille sekä yhdelle ravintolalle. Kesäisin lihaa on kaupan myös Tuukkalan kesäkaupalla.

Hektisintä myyntiaikaa on odotetusti kesä, etenkin juhannuksen tienoo. Talvisin tilapuodilla ei ole aukioloaikoja. Puhelin pirahtaa milloin pirahtaa.

Pienimuotoinen lähiruokatuotanto ei siis kilpaile tehokkaiden suurorganisaatioiden kanssa. Ainakaan määrällä. Mutta laaduissa voi olla eroja, kuten Kiesilä itsekin ajattelee:

– Lähiruoka on sitä, mikä kuluttaja saa tuottajalta suoraan ilman välikäsiä. Oli se sitten kananmuna tai pulla. Ja lähiruoka on eri makuista. Jotain, mitä et kaupasta saa. Ja laadukkaampaakin sen pitäisi olla.

Oleellista Jarmo Kiesilän mukaan on myös se, että lähiruoan syöjä tietää, mitä syö. Lähiruoka on tiedostamista. Kiesilälle sillä on todella suuri merkitys.

Eihän vapaana laiduntava nautakaan ahmi sokkona mitään, vaan tiedostaa kaiken, mitä turpaansa hamuaa.

Vahinkoja voi sattua.

Kuvassa Kiesilän isäntä Jarmo Kiesilä.

Teksti ja kuvat @DocArkko