PUULA

Sorsakantojen taantumaa analysoitiin Puulan saaressa laukaustakaan ampumatta. Perinteikkäällä lintuvedellä, Pätkönlammella, ei ole kuulunut jytyä eikä jytkettä enää vuosikausiin.

Elokuun 20. päivä, sorsanmetsästyksen aloituspäivä.

Vanhempi sorsastaja keittää pannukahvia Puulan rannalla, vähän nuorempi tekee polttopuita kotipihassaan.

Edellisen haulikko nojaa rantapuuhun, jälkimmäisen asekaapin takaseinään.
Kovin polte on poissa. Metsällä käydään – jos käydään – lähinnä ulkoilumielessä, tai sosiaalisesti makkaraa paistamassa.

— Kyllä tässä sorsaakin ammutaan, jos sattuu hollilta lentämään, muistuttaa Arto Kauppinen, vuodesta 1975 alkaen metsästänyt kangasniemeläinen.

Harvemmin lentää.

Puolen vuosisadan aikaiset muutokset vesilintukannoissa, elinympäristöissä kuin sorsanmetsästyksessäkin ovat Kauppisen mukaan ”todella rajuja”.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Nuorena poikana Kauppinen oli sanojensa mukaan ehkä liiankin innokas metsästäjä, jolla oli enemmän intoa kuin järkeä. 

Kauppisen sorsastushimon jäljet ovat nähtävissä yhä Pätkönlammella, neljä kilometriä Kangasniemen kirkonmäeltä etelälounaaseen sijaitsevalla muutaman hehtaarin lammikolla. 

Opittuaan, ettei hetteelle kannata sorsia ampua saaliin katoamisen takia, hän hinasi Pätkönlammen keskelle pajupuskan ja ankkuroi sen seipäillä pohjaan.
Avoveden ympäröimästä passipaikasta ammutut sorsat löytyivät helpommin. 

Ja sorsia takavuosikymmenien Pätköllä oli, vaan ei enää, minkä takia Kauppisen puskassa ei ole näkynyt Kauppista enää muutamaan syksyyn — ei edes sorsastuksen aloituksessa.

Syy on yksiselitteinen:

— Ei Pätköllä ole enää sorsia.

Kauppisen mukaan metsästys ei ole Pätköltä lintuja hävittänyt; onhan kadonneiden lajien joukossa myös kaikki rauhoitetut lajit.

Tosin minkit, supikoirat, ketut ja petolinnut eivät tiedustele linnuilta, kuka kuuluu ihmisten rauhoittamien lajien listalle. Kaikki kelpaa, mitä kiinni saadaan.

Lisäksi varikset, korpit ja harmaalokit hotkivat linnunmunia ja -lapsukaisia, mikäli kurkkutorven seinämät antavat periksi.

Pienpetojen ja häähkien syyksi Kauppinen ei vesilintukantojen romahdusta kuitenkaan laita, sillä silloin, kun sorsat vielä viihtyivät Pätköllä, siellä viihtyivät myös varikset ja minkit. Ensi mainittuja Kauppinen pyydysti häkkilöillä ja jälkimmäisiä loukkuloilla, kunnes ”joku luontoaktivisti terrorisoi löpöllä” hänen minkkiloukkunsa.

— Ei minkki löpöllä liotettuun loukkuun mene.

Mainoskatko.

Pari vuotta sitten Pätkönlampi pääsi puolentoista kilometrin päässä sijaitsevan Leppäselän kanssa Helmi-vieraspetohankkeeseen, jolloin Kauppinen ja muutama muu paikallinen metsästäjä saivat hankkeen kautta käyttöönsä ”muutamia loukkuloita”.

Puulaan kuuluva Leppäselkä on monin kerroin Pätkölampea suurempi lintuvesi. Yhdessä ne ovat yksi Suomen 72 arvokkaimmasta lintuvedestä, joilla toteutettavan vieraspetopyynnin toivotaan tukevan taantuneen vesilinnuston toipumista. 

Leppäselkä-Pätkönlammen Natura-alueen pinta-ala on 83 hehtaaria, ja Helmi-hankkeen vieraspetopyyntipinta-ala alueella noin 2989 hehtaaria.

Riistakeskuksen suunnittelija Jussi Ruskealan mukaan Helmi-hankkeen pinta-ala on lintuvesien kokoa huomattavasti laajempi, jotta pienpetojen pyynnistä koituisi lintuvesien linnustolle mahdollisimman suurta hyötyä.

Hankkeen ensimmäisenä vuonna Leppäselkä—Pätkönlampi-alueelta saatiin 40 supikoiraa ja 7 minkkiä, viime vuonna vastaavat luvut olivat 36 ja 14. Saalismääriä Ruskeala pitää suurina suhteessa alueen kokoon ja tyyppiin etenkin minkkien osalta.

Tänä vuonna saalismäärät ovat olleet pienempiä, haastatteluhetkeen mennessä vain 15 supikoiraa ja 2 minkkiä. Saalismäärän lasku, joka on tietenkin ollut myös hankkeen tavoite, on Ruskealan mukaan ”viiden erittäin taitavan osaavan paikallisen pitkän linjan metsästäjän” ansiota.

Eräs näistä pitkän linjan taitajista, A. Kauppinen, pitää supikoiranpyyntiin tarkoitettujen kanuloukkujen pyyntitehoa surkeana. Viime vuonna hänen kanuihinsa eksyi yksi ainoa supikoira, kun taas hänen haaskallaan viimeisen henkäyksensä huokaisi 19 supikoiraa. Viime keväänä haaskalla heitti henkensä 11 supikoiraa. 

Turun yliopistossa selvitetään parhaillaan pienpetopyynnin vaikuttavuutta, mitä seurataan myös Kangasniemen Levälahdessa. Kuluvana kesänä Kauppisen riistakameraan ei ole tallustellut ainuttakaan supikoiraa.

Tilanteen hän arvelee muuttuvan nopeasti:

— Reviiri kyllä täyttyy, koska Puula on ehtymätön supipankki. Saarissa on supikoiria niin paljon.

Juttu jatkuu kahvitauon jälkeen.

Eri vaikuttimia tärkeysjärjestykseen laittamatta Kauppinen arvelee, että Pätkönlammen autioitumisen taustalta löytyvät supikoiraa isommat tekijät.
Näkemykseen yhtyy Ukkosen Matti, saman kylän asukki, joka kulki Pätköllä isänsä mukana jo 1970-luvulla ihmettelemässä, että onpas tuolla perkeleesti sorsia. 

Silloin Pätkö oli kovin toisenlainen. Lutakkoisempi, hetteisempi, rikkonaisempi, monimuotoisempi.

— Lammen ympäri ei jalkaisin pystynyt kiertämään. Saavuttamattomia paikkoja oli paljon. Ei sieltä sorsia saanut ylös ukko eikä huono koirakaan, muistelee Ukkonen.

Vesilinnut pesivät ja puljasivat hetteikossa rauhassa myös muilta saalistajilta aina siihen asti, kunnes reilun 300 metrin päässä sijaitsevan Säynätlammen pintaa laskettiin maanomistajien tahdosta 1980-luvulla.

Myllypuron perkuun seurauksena Säynätlammen kanssa samassa tasossa olleen Pätkönlammen pinta putosi useita kymmeniä senttejä.

— Pätkön kokoisella lammella se oli paljon, huomauttaa Ukkonen jaloitellessaan kuivin jaloin siinä, missä ei ennen aikaan olisi seisonut sorsakaan kuivin räpylöin.

Pinnanlaskun vaikutukset näkyivät Ukkosen mukaan pienelle viiveellä. Pätkön avovesipinta-ala ei varsinaisesti kutistunut, mutta aiemmin saavuttamattomat lettomaiset lampareet, lutakot ja hetteikot alkoivat kuivua kantavaksi maaksi, missä supikoirat ja ketut saattoivat koluta linnunpesiä tyhjentämässä.

Pinnanlaskua seuranneen kuivumisen myötä Pätkön lajikirjo ja lintumäärät romahtivat:

— Ennen oli jouhisorsia, heinätavia, lapasorsia, nokikanoja – ja lintumäärät olivat isoja, muistelee Kauppinen. 

Samalla katosivat piisamit, naurulokkiyhdyskunta sekä näkyvimmistä vesikasveista osmankäämi.

— Romahdus oli loppujen lopuksi nopea. Sääliksi käy, surkuttelee Kauppinen.

Juttu jatkuu Kauppisen Arton kuvan alla.

”Hyödyttikö Säynätlammen pinnanlasku ketään?” on Ukkosen mielestä kysymyksenä ”hauska”, eikä hän ”osaa” tai viitsi siihen vastata.

Sen sijaan Kauppisen vastaus ei jää piippuun: 

— Ojituksista ei tainnut olla kenellekään mitään hyötyä. Meikäläisen näkökulmasta ihmisen toiminta on lyhytnäköistä joka hommassa. Ensin tehdään, sitten katsotaan ja todetaan, että hupsista, pieleen meni. Mutta niin on yhteiskunta tainnut aina toimia. Aina joku ajattelee asiat oman rahapussinsa kautta. Niin myös Säynätlammen laskussa.

Samalla taisi hieman kuivahtaa yksi lampi, jonka kohtalosta ei Ukkosen muistikuvien mukaan ollut kukaan huolissaan.

Säynätlammen laskua sekä Sarkasenlammen ojien perkuuta — riitaisaa episodia — seurasi Kauppisen mukaan äreät jälkilöylyt, kun Säynätlammen veden happamoituminen tuhosi lammen rapukannan.

Mutta jotain positiivista on Kauppisen silmiin viime aikoina osunut. Jopa Pätköllä.

Hänen telkänpöntössään on vieraillut asukki kahtena keväänä peräkkäin, joskaan ainuttakaan telkänpoikasta, kokonaisesta poikueesta puhumattakaan, ei hänen kiikareihinsa ole osunut.

— Pedotko vai mikä on syynä, mutta jonnekin ne kaikki aina katoavat.

Myös osmankäämiä, pitkään kadoksissa olleita patukan tupsukoita, törröttää taas siellä täällä. Lisäksi naurulokit ovat löytäneet takaisin Pätkölle:

— Keväällä niitä taisi olla jopa kolmekymmentä paria.

Mutta sorsapaistia ei Pätkö tänäkään syksynä Kauppiselle tarjoa — ja Ukkoselle vielä vähemmän. 

Refleksiensä hitauden tunnustava levälahtelainen sanoo maksavansa metsästyskortin lähinnä pitääkseen sen voimassa.

Matti Ukkonen jaloittelemassa Pätkönlammella sillä samalla paikalla, missä vielä 1980-luvulla velloi vetistä lettoa.

Teksti ja kuvat @DocArkko