PUULA

Etelä-Savon maaseudulla, miltei maakuntajärven rannalla, sijaitsee vanha koulutila, josta Mikkelin kaupungin alainen yhtiö Mikkelin Oppilaitoskiintiöt Oy haluaa eroon. Vuosina 1859–2014 toimineen maanviljelyskoulun tiluksilla on pari suojeltua rakennusta sekä ainutlaatuisia kasveja, joiden olemassaolo on koettu yhtä tärkeäksi kuin koko vanhan koulukompleksin. Eloa – tai jopa täysin uudenlaista elämää – alueelle antoi kuluneena viikonloppuna ensi kertaa järjestetty monitaidefestivaali Otawala.

Otawala oli pitkälti yhden visionäärisen naisen voimannäyte.

Otavassa kahdeksan vuotta asunut valaistussuunnittelija Elisa Hillgen on ollut aikaisemmin järjestämässä monenlaisia kulttuuritapahtumia, kuten Museoiden Yötä, Mikkeli Art & Design Weekend sekä Illumio-valotapahtumaa, joten askel maksullisen festivaalin järjestämiseen oli hänelle luonteva.

Yhtä luontevasti festivaalin nimeksi valikoitui maagiselta, kalevalaiselta ja jopa afrikkalaiselta kuulostava Otawala, joka juontuu Hillgenin mukaan hänen kotikylänsä nimestä, Otavalasta, kuten hän on Otavaa jo vuosia nimittänyt. 

Ainoastaan yhden kirjaimen muutos, toisen konsonantin tuplaus, sai nimen näyttämään graafisesti kiehtovammalta ja markkinoinnillisesti onnistuneemmalta – sekä kenties jonkinlaiselta loitsulta, kuten Hillgen on ajatellut.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Samaan luontevuuksien jatkumoon liittyy myös Otawalan päänäyttämöksi valittu vanha koulutila, jonka potentiaaliin ja kehittymiseen Hillgen uskoo. 

Hyödyntämätöntä potentiaalia sekä paikallista voimaa Hillgen halusi tuoda esiin myös Otawalan ohjelmistossa, jota hän kuvaili ennen festivaalia ”hyväksi katsaukseksi siitä, millaisia muusikkoja ja taiteilijoita [tällä] alueella on”.

Paikalliset tekijät saivatkin Otawalassa paljon tilaa ja ääntä, eivätkä mukaan valitut muunsuomalaiset muusikot palvelleet niin sanottuina sisäänheittoartisteina, pääsylipun ostajia houkuttelevina superjulkimoina, vaan monipuoliseen kulttuuritarjontaan tyköistuvina vieraina.

Ehkäpä tunnetuin esiintyjistä oli yleisönsä hypnoosiin hymyillyt Arppa, jonka rennon letkeässä, unisensavuisessa jammailussa kauhisteltiin muun muassa eteisessä kummittelevaa muovipussia. 

Arpan tuutulaulumaisen äänimaiseman minimalistisuutta alleviivasi loisteliaasti se akustinen hetki, kun koko pienisuuri yhtye otti neljän miehen voimalla esiintymislavan koreografisesti haltuunsa ahtautumalla lavan itäisimpään äärireunaan, liki neliömetrin kokoiselle pläntille.

Pieni oli kaunista ja vaatimaton suurenmoista. 

Musiikkia merkittävämpää saattoi olla se aidon kaltainen hyväntuulisuus, alusta loppuun loistanut Arpan viiksekäs hymy, joka hohti pilvisessä illassa aina takariviin asti.

Jospa Loviisasta ja ties mistä Pispalasta ei oltukaan tultu Otawalaan pelkän keikkapalkkion takia, vaan taiteen imperatiivisen luonteen ajattamana. Onhan taide tekijälleen liki väistämätön välttämättömyys, josta artisti saa maksaa usein enemmän kuin hänelle maksetaan.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Kulttuurituotannon taloudellisen kannattavuuden dilemmaa pureskeltiin myös Otawalan kulissien takana. Jo kuukausia ennen porttien aukeamista. Sekä niiden sulkeuduttua.

– Kallistahan tämä festivaalin järjestäminen on, totesi Hillgen ennen Otawala-viikonloppua kiitollisena pienemmistä kuin suuremmistakin sponsoreista.

Otawalan – samoin sen yleisön – onneksi festivaalien kulurakenne on jälkipainoitteinen. Kulut konkretisoituvat jälkikäteen, valtaisia pääomia ei etukäteen tarvita.

Pääsymaksullisten tapahtumien yksi merkittävimpiä tulonlähteitä on lipunmyynti – tai olisi – jos ja kun maksavat kulttuurin kuluttajat liikahtaisivat kotisohviltaan ja kesämökeiltään, minkä ennakoiminen on joskus vaikeampaa, joskus vähemmän vaikeampaa. Mutta aina yhtä arvoituksellista.

Ennen Otawala-viikonloppua Hillgen toivoi, että otavalaiset löytäisivät uuden tapahtuman ja ottaisivat sen myös omakseen. Edustihan Otawala monille sitä, mitä Otava on ollut ja voisi olla: hiipuvan pikku Mikkelin periferiaa, joka vanhoine mutta toimivine rakenteineen mahdollistaa uuden luomisen ja jälleensyntymän. Vähintään elämyksellisesti.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Ainakin Otawalassa elämyksellisyys onnistui.

Vanha koulutila tilavine rakennuksineen ja puistomaisine pihoineen tarjosi lumovoimaisen estradin monitaidefestivaalille, jonka riittoisa tarjonta erityylistä musiikkia ja muuta taidetta – nykytanssia, ilma-akrobatiaa, ympäristöteoksia, gastronomiaa, performanssia ja puhekaraokea – ei itseään toistanut.

Maailman pienin disco – maksimissaan kolmelle hengelle mitoitettu komero asiaankuuluvine värivaloineen – suojellussa päärakennuksessa potki omanlaistaan eloa koulunjohtajan kodiksi kutsuttuun kartanoon, jonka verantaa ja alakertakäytävää koristivat Max Vuorisen ja Jani Jahnssonin taideteokset.

Yläkerrassa saattoi katsella Mira Laitisen tekstiilitaideteosta CAOS, festivaalivisiönääri Hillgenin maalauksia sekä Vera Den Arendin animaatiota. Ja alakerran kahvilasalongissa pääsi nauttimaan mozzarellapiirakasta ja Jenni Pennasen maalauksista, samalla kun kakkoslavalla, aivan ulkoseinän takana, möyrivä Onkalo sai kukkatapetit tärisemään, ikään kuin mikkeliläiset stonerit olisivat yrittäneet könytä takaisin tämänpuoleiseen.

Myös vanhan kivinavetan ylisille pedattu Ville-Pekka Vihmanin taidenäyttely sekä samassa tilassa järjestetyt DJ Ivalon Discot ja puhekaraoke tarjosivat jotain, mitä ei oletettavasti kaikilla festivaaleilla tarjota. Jos missään.

Otawalasta puhuttaessa kehuvilta, jopa ylistäviltä attribuuteilta on vaikea välttyä, ainoan pettymyksen ollessa (toimittajan näkökulmasta) se, että erään ruokakojun tiskille ilmestyi liian varhain loppuunmyyty-kyltti.

Toki loppuunmyytyyn liittyy aina toinenkin puolensa, se taloudellisesti positiivinen ulottuvuutensa, josta uusi monitaidefestivaali ei todennäköisesti saanut nauttia.

Mutta oliko kävijämäärän suhteellinen vähyys, noin tuhat henkeä, pettymys onnistuneelle taidetapahtumalle itselleen, vai heille, jotka eivät Otawalaan syystä tai toisesta osanneet?

Teksti ja kuvat Doc Arkko
@DocArkko

Mainos